Artesaaniksi

Osa 24. Uusi tuleminen

2006-03-15T10:29:00.000-08:00

Heipä hei!
Ihme jos joku vielä muistaa koko blogin olemassaoloa, kun itsekin sen hetkeksi unohdin joulukiireissäni. Sitten kun olisi taas ollut aikaa kirjoittaa, huomasin unohtaneeni salasanan bloggeriin. Järkkyä! Vastaukset kyselyihini hukkuivat roskapostiin ja nyt vasta jaksoin yrittää uudelleen. Hyvällä tuloksella, kuten näette :-).

Koulussa on kivaa, joskin takaisin pariimme palanneet teinit välillä ärsyttävät äänekkyydellään. (Peruskoulu-pohjaiset olivat yhteisten aineiden jaksolla kun me tutustuimme kansanomaiseen kirjontaan.) Syksyllä pidin sitä elämöintiä ihan normaalina, mutta nyt se ärsyttää.

Luokaltamme on lopettanut jo ainakin 6 ihmistä ja muutama käy koulussa silloin kun sattuu huvittamaan. Olen todella huolestunut siitä, että meidän linjalta valmistuu parhaimmillaankin vain puolet aloittaneista! Ymmärrän hyvin, että jotkut tajuavat valinneensa väärän alan ja joku vaihtaa korkeammalle asteelle opiskelemaan, mutta silti tämä on hälyyttävää. Mistähän tämä johtuu, ja miten saisin motivoitua luokkakaverit valmistumaan kanssani? ;).

Valmistumistahtoni on vahva, mutta sille on tullut voimakas kilpailija nimeltään vauvakuume.
Minä höppänä rupesin jopa kirjomaan liinaa, jolla vauvan pää kuivataan ristiäisissä. Ei meille mitään vauvaa ole tulossa, mutta ajattelin sen olevan kiva perintökalleus tinaisen kastemaljan pariksi... pienenä taka-ajatuksena toki on haave siitä, että sillä vielä kuivattaisiin _minun_ vauvani pää.

Hiljaiseloni aikana olen neulonut melko paljon, mutta vain kaikkea pientä; lapasia, sukkia, pipoja, säärystimiä. On kiva tehdä juttuja, jotka valmistuvat parissa illassa. Nurkassa odottaa kilo harmaata villalankaa villatakkia varten - pitäisi vaan kehitellä sopiva malli ja alkaa neulomaan. ehkä se sitten ensi syksynä on valmis :-).

Osa 23. Kulttuurin soveltamista

2005-12-14T12:51:00.000-08:00

Koulu ja jouluvalmistelut imevät kaiken aikani.
Koulussa on opeteltu nyt perinteistä suomalaista kirjontaa. Se on ihan hauskaa puuhaa, mutta mieluummin keskittyisin siihen joulun jälkeen. Varsinkin lankoja laskien tehtävät kirjonnat kun vaativat sangen tarkkaa keskittymistä. Tänään kokeilin vapaamuotoista kirjontaa ja tulos on niin upea, että oli pakko vihdoinkin kokeilla miten tänne nämä kuvat lähetetään! :D

Nyt pitäisi enää keksiä, mihin kaikkeen voisin vastaavia kuvioita kirjoa.

Osa 22. Lasten nukuttamisen vaikeudesta

2005-11-17T11:48:00.000-08:00

Tänään mies on taas menossa ja minä yksinhuoltajana.
Ilta meni riehumiseksi ja nukkumaanmeno oli tuttuun tapaan kamala show.
Lasten pitäisi olla nukkumassa viimeistään kahdeksalta, että heräävät aamulla virkeinä.
Minä vain olen niin toivottoman saamaton, etten jaksa ajoissa komentaa heitä keräämään lelunsa ja syömään iltapalaa. Hampaiden pesu menee pelleilyksi, eikä yöpukukaan meinaa mennä päälle kun lapset käyvät ylikierroksilla. Luen iltasadun ja -rukouksen, laulan pari laulua ja pidän kädestä. Poikanen potkii peittoa ja kiljuu ettei väsytä... niinpä niin, ei tietenkään väsytä. Muuten vain on itkettänyt kaikki mahdollinen tarhasta tulosta saakka.

Tässä vaiheessa ihmettelen, miksi ihmeessä päästin mieheni "iltalomalle". Taas jäi lempisarjani Kotikatu katsomatta.... ja taas kannan syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä äiti. Hyvä Äiti ei tietenkään hermostuisi lasten temppuiluihin, vaan hoitaisi oman osuutensa tarmokkaasti ajallaan ja sitten istuisi silittelemässä vaikka aamuun asti. Hyvä Äiti ei kaipaa omaa elämää, koska hänen elämänsä tarkoitus on tehdä perheensä onnelliseksi.

Geenimanipulaatiohan on koko ajan yleistymässä... manipuloisiko joku minuun Hyvän Äidin geenejä... vaikka ihan vain testimielessä. En tarvitse isoja palkkioitakaan!

Osa 21. Eilen oli hyvä päivä

2005-11-17T11:29:00.000-08:00

On se ihme, miten paljon sää vaikuttaa mielialaan.

Eilen oli pitkästä aikaa pakkasta ja aurinko paistoi ihanasti. Ja minulla oli iloinen mieli!
Siitäkin huolimatta, että mies oli työmatkalla ja myöhästyin aamulla bussista lasten hoitoonvientisähläysten takia. Kävin sitten koulussa vain muovailemassa (hienolta nimeltään plastista sommittelua) hassun kengän ja syömässä. Tuollaiset parin tunnin koulupäivät onkin oikein mukavia! Koulun jälkeen menin paikalliseen halpakauppaan ostaakseni 7 veljestä tarjouksesta, mutta ne oli jo myyty loppuun. Aika hassua, kun tarjous alkoi vasta samana päivänä ja hyllyt ammottivat tyhjyyttään klo 12. No, empä minä lisää lankaa oikeasti tarvisikaan. Vanhatkin projektit ovat jäissä jaksamattomuuteni vuoksi.

Haettuani lapset hoidosta kävelimme yhdessä rantaan katsomaan joko järvi on jäässä.
Ei ollut kuin vähän reunoilta, mutta yhdessä veneessä oli sadelätäkön pinnassa kaunis jäälevy, josta lapset heti rupesivat väsäämään ikkunoita taloleikkiinsä.
Pari vuotta sitten järvi jäätyi yhdessä yössä todella kauniisti- jää oli kantava ja täysin kirkas. Oli hassua kävellä "veden päällä" ja katsella kaisloja ym järven elämää. Tänä vuonna ei kai tule niin kovia pakkasia yhtäkkiä, mutta innolla tarkkailen järven tilannetta.

Tuo meidän lähirantamme ei varsinaisesti ole mikään maisemakohde, pusikkoinen veneiden säilytyspaikka vain. Mutta kuitenkin sieltä on todella kauniit näkymät järvelle ja vastarannalle.
Silmä lepää ja sielu rauhoittuu aina siellä käydessä. Eilen vakuutuin (taas vaihteeksi ;)), että tämä on juuri se paikka, missä haluan elää ja lapseni kasvattaa. Tekisi mieli ostaa tontti ja rakentaa talo tähän ihan lähelle... tai nyt aluksi ostaa vain se tontti. Mutta hirvittää ajatus lisälainasta. Sitä paitsi autokuume on kuitenkin kovempi kuin tonttikuume. Pitäisiköhän lotota?

Osa 20. Olen luuseri!

2005-11-14T06:27:00.000-08:00

Nyt se on sitten todistettu, tämähän on varteenotettavan ja puolueettoman tutkimuksen tulos! ;D

En ole jaksanut blogata yli kuukauteen. Syksy on ollut aika synkkää aikaa sielulleni. Olen tosi väsynyt pimeisiin aamuihin ja pimeisiin iltoihin, vesisateeseen ja tuuleen. Riehuviin lapsiin ja turhauttaviin koulutehtäviin. Välillä jopa mietin koulun lopettamista. Haluan kyllä artesaaniksi, mutta en oikein jaksa tätä elämää. Mies on palannut "normaaliin" työrytmiinsä, eli tekee töitä aina - joskus kotona, mutta useimmiten muualla. Minä kannan päävastuun lapsista ja kodista, stressaten kaikesta ihan kamalasti. Haluan olla täydellinen äiti ja täydellinen opiskelija.

Haaveilen omasta autosta ja samalla pelkään ajamista ja inhoan parkkeeraamista.
On vain niin tylsää odotella bussia säiden armoilla... välillä joudun odottamaan 50 minuuttia koulun loppumisen jälkeen. Kun vihdoin pääsen päiväkotiin varttia vaille viisi, (lähes) kaikki muut lapset on jo haettu ja omani odottavat hylätyn oloisina. Taas yksi veitsi itseään syyllistävän äidin rintaan. Siinä vaiheessa olen niin väsynyt ja nälkäinen, etten jaksa antaa lapsille heidän kaipaamaansa huomiota.

Miehelleni - jos hän sattuu tulemaan kotiin koko iltana - olen kiukkuinen ja esittelen vain alahampaitani. Mitään järjellistä keskustelua on turha yrittääkään ja romantiikka on muuttanut muualle jo kauan sitten.

Menisinkö lataamolle vai lopettaisinko koulun... vai sinnittelenkö vielä jouluun... sitten pääsiäiseen... sitten kesälomaan...
Jos kyse olisi vain minusta, sinnittelisin varmasti - vaikka harmaan kiven läpi.
Mutta kun pelissä on perheeni hyvinvointi, en voi ajaa itseäni loppuun vain itselleni tärkeän päämäärän saavuttamiseksi. Kumpa vain tietäisin, mihin vedän rajan.
Milloin olen liian väsynyt - mikä on normaalia ja mikä masennusta?

Osa 19, Ensimmäinen jakso on nyt ohi

2005-10-05T07:23:00.000-07:00

...eli lukuvuodesta on käyty jo viidesosa. Niin se aika rientää!
Ekassa jaksossa sain aikaiseksi läjän piirrustuksia ja väritystehtäviä (värioppi on hauskaa! :)),
neulatyynyn ja paitapuseron. Ja kansiollisen harjoitustilkkuja.

Huomenna alkavassa jaksossa suunnitellaan, kaavoitetaan ja ommellaan hame, käydään ensiapukurssi ja jatketaan piirustusta sekä värioppia. Uutena aineena alkaa ympäristöestetiikka. Millaistahan se mahtaa olla? Huomenna se kai selviää.

Harmittaa, etten päässyt valitsemilleni valinnaiskursseille. Tuntuu suurelta petokselta, että valinnanvapautta mainostetaan, vaikka ylioppilaat pudotetaan valinnaisista pois lähes automaattisesti. Meillä kun valinnaisiksi on laskettu kelle mitäkin lukiokursseja. Aivan epäreilua, etten pääse esim. kasvivärjäyskurssille, koska olen 10v sitten lukenut pakolliset ruotsinkurssit!
Jos tästä jotain positiivista on pakko keksiä, niin on kai se kiva päästä kotiin kahdeltatoista muiden jäädessä valinnaisiin. Muuten onkin sitten 8-16 päiviä ihan riittävästi. Harmi, että vuoden pisimmät koulupäivät ajoittuvat juuri pahimpaan kaamosaikaan.

Tänään oli materiaalitiedon tentti. Se meni kai kohtalaisen hyvin, mutta pitkin yötä heräilin tarkistamaan, etten ole nukkunut pommiin. Nyt olen siis kovasti väsynyt. Lupailin lapsille, että leipoisimme tänään korvapuusteja. Äsken sitten tein vaihtokauppaa - leivommekin kaurakeksejä, että pääsisin helpommalla. Lapset katsovat pikkukakkosta, mutta kohta se jo loppuu ja sitten on mentävä keittiöön. Toivottavasti en menetä hermojani.

Osa 18. Taistelua kateutta vastaan

2005-09-27T11:34:00.000-07:00

Eilen ja tänään on kiukuttanut se, että "kaikilla muilla" on hieno iso talo ja ihania vaatteita ja kaikkea muutakin hienoa. Järjellä ymmärrän, ettei meidän kannata ottaa yhtään isompaa asuntolainaa kuin nyt jo on, eikä minun pitäisi tuhlata vähiä rahojamme vaatteisiin. Tuntuu vaan tosi kurjalta. Miksi minä en osaa olla tyytyväinen kaikkeen siihen hyvään ja kauniiseen mitä meillä on? Miksi aina pitäisi saada jotain lisää?

Joskus tein suuren havainnon: tajusin, että noilla epärationaalisilla tarpeilla/himoilla ihminen yleensä yrittää vain peittää jotain todellista tarvetta. Kun ei oikein tiedä, mitä oikeasti on vailla - tai kun ei pysty sitä tarvetta täyttämään - yrittää hukuttaa itsensä johonkin muuhun, tyynnyttää tuskansa jollain, minkä kuvittelee olevan helpommin saatavilla. Tänään taistelen tuota teoriaa vastaan; jankutan mielessäni, etten tarvi mitään muuta kuin sen ihanan vaaleanpunaisen villatakin ollakseni onnellinen. (Niin ja se ihana omakotitalo vanhan puutarhan keskellä, lähellä palveluita kelpaisi myös ;).) Jos huomenna menisin ostamaan sen villatakin, olisinkohan oikeasti onnellinen... vai kokisinko syyllisyyttä siitä, että tuhlasin turhuuksiin.

Yhdestä asiasta nyt kuitenkin olen onnellinen: Minusta tuli eilen täti toisen kerran. Oi kumpa pääsisin pian katsomaan millainen poika maailmaan putkahti!

Osa 17. Epämääräisiä höpinöitä

2005-09-21T11:41:00.000-07:00

Harmi kun en pääse aina heti kirjoittamaan tuoreita kuulumisia. Ajan laimentamia juttuja on aika tylsä naputella. Kerronpa siis ihan lyhyesti senkin, että poikanen kaatui päiväkodissa ja löi päänsä naulankantaan. Reipas poika kävi lääkärissä hoitajan kanssa, ja liimalappu otsassaan selitti ylpeänä päässeensä taksin kyytiin! Onneksi ei käynyt pahemmin.

Olenkohan kirjoittanut (en jaksa tarkistaa, kuka nyt omaa blogiansa lukisi ;)), että koulussa ommellaan nyt paitapuseroa. Opiskelujen alkaessa kerroin lapsille, että menen opettelemaan vaatteiden ompelemista. Tytär kysyi "Miksi? Sähän osaat jo!" ja itsekin luulin osaavani. Kuukauden aikana olen saanut huomata, etten osaa juuri mitään. Tai siis opittavaa ainakin on vielä todella paljon! Koskaan en ole mitään ommellut samalla tarkkuudella kuin tuota paitapuseroa, josta ei edes tule hieno. Ihan itse valitsin kaavan ja kankaan, mutta lopputulos näyttää lähinnä yöpaidalta, eikä siksi oikein motivoi nysväämään joka kulmaa tosi tarkasti.
Sinänsä on kiva oppia tekemään kaikki yksityiskohdat (kaulurikaulus yms) _oikein_ ja tarkasti, että osaan ne tehdä sitten hienompiinkin töihin.

Stressaan jo nyt ensi kesästä - tarkemmin sanottuna siitä, hakisinko jotain töitä kesäksi. Olisi ihanaa viettää leppoisia kesäpäiviä lasten kanssa, mutta rahakin kelpaisi. Parasta olisi tietenkin, jos saisin oman alan töitä läheltä kotoa ja työpäivät olisivat lyhyitä. Heh heh, empä paljoa vaadikaan. Elokuussa on sitten työssäoppimisjakso. Voisi olla kivaa mennä juhlapukuompelimoon tai vaikka teatterin puvustamoon. Miettimis- ja hakemisaikaa on vielä reilusti, mutta silti nuo jo vaivaavat mielessä.

Olen luullut, etten osaa piirtää ja siksi piirtäminen on ollut minulle aika vastenmielistä puuhaa viimeiset kymmenen vuotta. Tosi harvoin piirrän edes lasten kanssa. Koulussa on ollut pakko piirtää paljon, ja hupsis! Olen huomannut, että osaankin piirtää aika hyvin, kun vaan jaksan keskittyä. En siis todellakaan kuvittele olevani mikään mestaritaiteilija, mutta en enää pelkää piirustustunteja. Kivaa. Tänään väriopin tunnilla tutustuttiin pointillismiin eli maalaamiseen pelkkiä pisteitä käyttämällä. Tein aika hauskan porkkanan.

Osa 16. Myrskyä ja tyyntäkin

2005-09-18T11:08:00.000-07:00

Tänään en oikein tiedä mitä kirjottaisin, mutta tunnen kuitenkin tarvetta kirjoittaa jotakin.

Arki on pikkuhiljaa tasaantunut - tuntuu jo ihan normaalilta lähteä aamulla kouluun ja käydä hakemassa lapset tarhasta iltapäivällä. Lapsetkin ovat tottuneet hoitopäiviin niin, että poikasta on välillä vaikea saada kotiin! Tytär jonain herkkänä hetkenä tunnusti, että hänellä on joka päivä hoidossa ikävä, muttei ole kertaakaan itkenyt. Välillä minua huolestuttaa tuo tyttären reippaus. Pelkään hänen tulleen äitiinsä siinäkin, että kätkee omat tunteensa ja yrittää vain pärjätä niin, ettei olisi haitaksi kellekään. Kovasti koitan rohkaista häntä ilmaisemaan itseään, mutta vaikeaa se on meille molemmille. Joskus tietenkin tulee mitta täyteen ja silloin purkautuu kaikki itkemättömät itkut ja huutamattomat kiukut. Perjantaina tytär itki lohduttomasti sitä, ettei enää voi mennä ulos mekko päällä poimimaan kukkia. Kesän lapsi ei oikein kestä syksyn tuloa.

Minä olen nauttinut raikkaista syysilmoista, mutta sade ja myrskytuuli houkuttelee vain sohvan nurkkaan neulomaan. Välillä kylmyys tuntuu tunkevan luihin ja ytimiin asti, mutta kuitenkin odotan lehtien putoamista ja lumen satamista. Rakastan muutosta, kyllästyn tosi äkkiä samanlaisina pysyviin olosuhteisiin. Keväällä odotin suurella innolla helteitä, mutta jo kolmantena hellepäivänä taisin toivoa viileneviä elokuun iltoja! Mistähän se johtuu, etten oikein osaa pysähtyä paikalleni vaan haluan koko ajan jonkun muuttuvan. Ja kuitenkin stressaannun muutoksista. Ehkä pakenen jotain, vaan mitä?

Ihme, että kaiken muutoshakuisuuteni keskellä olen kuitenkin pysynyt saman miehen kanssa jo 10 vuotta. Hän taitaakin olla ainut rauhallinen ja tasapainottava asia elämässäni. Onneksi hän on tottunut mielialanvaihteluihin ja kaikenlaisiin oikkuihini niin, että osaa ottaa ne yleensä sopivalla vakavuusasteikolla. Saatan kehittää hirvittävän parisuhdekriisin puolessa päivässä ja olla valmis heittämään koko ukon pihalle, mutta seuraavana päivänä olenkin taas umpirakastunut. Luojan kiitos, järkeä on tähän mennessä riittänyt niin, etten ole tehnyt mitään peruuttamatonta pikaistuksissani. Tai niin, kerran heittämääni kenkää kadun varmaan lopun ikäni.

Opiskelun aloittaminen on tietenkin vaikuttanut parisuhteeseemme. Ensin hyvät puolet: On kiva, että meillä molemmilla on nyt oma, kodin ulkopuolinen elämä. Se tuntuu antavan uutta puhtia kotielämään ja parisuhteeseen. Huonona puolena on kuitenkin se, että yhteinen aika on tosi vähissä. Iltaisin olen hurjan väsynyt kaikkien kotihommien jälkeen. Onneksi mieskin on nyt ruvennut pesemään pyykkiä perhepoliittisten neuvottelujen seurauksena. Aiemmin minä tein lähes kaikki päivittäiset kotityöt kun kerran olin kotona. Nyt muut tehtävät on jaettu aika lailla tasan (se tekee, kumpi ehtii), mutta ruoanlaitto on lähes aina minun vastuullani.
Kun kaikki pakollisimmat (muista laistetaan helposti) kotityöt ja koulutehtävät on tehty, olen niin lopussa, ettei riitä mitään annettavaa puolisolle. Minulle henkinen yhteys on hyvin tärkeää, ja se on nyt pahasti retuperällä. En yksinkertaisesti jaksa enää jutella niin kuin ennen. Ja koska emme juttele, tunnen olevani etäällä miehestäni. Ja tuo etäisyyden tunne kasvattaa fyysistäkin etäisyyttä. Eihän minua kiinnosta mennä vieraan miehen kainaloon!

Tarvisimme edes vuorokauden vain meille kahdelle. Nyt ei ole saatavissa vuorokautta, mutta lämmin sauna odottaa, ja ehkä se mieskin on jo lämmin... ;)

Osa 15. Kukkasipulifilosofiaa

2005-08-31T12:27:00.000-07:00

Yllätys yllätys, olen taas ihan rättipoikkiväsynyt.
Onneksi tänään paistoi aurinko.
Kuoppasin lasten kanssa piskuiseen pihaamme 80 kukkasipulia, pääasiassa kasvitieteellisiä tulppaaneja. Niitä peitellessäni mietin, että unelmien hautaaminen ei olekaan aina huono juttu.
Kun ne ovat muhineet hiljaa mullassa, joutuneet ihan unohduksiin, niistä syntyykin jotain uskomattoman hienoa. Siis jos hyvin sattuu. Ja jos oikein hyvin sattuu, ne poikivat vielä lisää ihanuuksia! Joskus toki käy niinkin, että kuopattu ei koskaan herää kukoistukseen. Mutta ehkä sillekin on tarkoituksensa. Joskus on parempi unohtaa vanhat ja aloittaa ihan uutta.

Osa 14. Sairaanhoitajana

2005-08-26T06:09:00.000-07:00

Tyttärellä todettiin eilenillalla tulehdus korvakäytävässä. Mies oli sitä mieltä, että tyttö on silti tarpeeksi terve mennäkseen päiväkotiin. Kuumetta ei ollut, mutta kovasti väsytti. Minä päätin jäädä kotiin lasten kanssa kotiin, ja onneksi jäinkin. Tytär on koko päivän vain makoillut, eikä ole syönyt juuri mitään. Kuumekin on noussut. Tai ei tuo 37,8 ole lääkärin mukaan kuumetta juoksuikäisellä, mutta uskon tuntevani lapseni paremmin kuin lääkäri. Tosi rankkaa olisi olla tarhassa tuossa kunnossa. Olen vasta nyt herännyt siihen todellisuuteen, miten päivähoito todellakiin rakennetaan työnantajien hyväksi eikä lasten. Ihan puolikuntoiset lapset voi viedä tarhaan, mutta aika moni aikuinen jää itse sairaslomalle yskän vuoksi. Sääliksi käy tarhantätejä, jotka joutuvat kaiken aikaa hoitamaan kipeitä lapsia (kun lääkäri ei ole kirjoittanut vanhemmille poissaolotodistusta) ja olemaan itsekin alttiina tartunnoille. Onneksi meidän koulusta voi olla kolme päivää pois ilman lääkärintodistusta. Silloinkin, kun lapsi on se sairastaja.

Koulussa on ollut kivaa, mutta edelleen olen tosi väsynyt joka päivä kotiin päästessäni. Kauankohan kestää tottua tuohon istumiseen. Aika paljon ollaan jo piirretty, ommeltu ja askarreltu (leikkaaminen ja liimaaminen on kivaa ;)), eli onneksi ei koko ajan tarvi vain kuunnella hiljaa. Hiljaa kuunteleminenkin on silti kivaa, kun voi samalla neuloa. Puikot ovat kovassa käytössä ja niskat ihan jumissa. Valmiiksi olen saanut vasta tyttären villasukat, nyt on tekeillä kaulahuivi siitä ihanaisesta puolukanpunaisesta ainosta, josta hartaasti haaveilin. Lanka on minulle pienoinen pettymys, koska se nukkaantuu/nyppyyntyy aika paljon jo neulomisvaiheessa. Saa nähdä, miten epäsiistiksi huivi muuttuu käytössä. Niin ja sitä kuluu todella paljon. Ostin kolme kerää tuohon huiviin, mutta se taitaa jäädä lyhemmäksi kuin olisin halunnut. En uskalla ostaa lisää lankaa, kun värjäyserä olisi todennäköisesti eri ja tuollaisessa työssä se pienikin väriero saattaa näyttää tosi pahalta. Tai ehkä hapsut voisi tehdä eri kerältä. Jos siitä sitten riittäisi pipoksikin. Täytyypä miettiä.

Huomenna lähden Kaupunkiin etsimään hyviä kangassaksia, ompelutarvikepakkia ja muuta tarpeellista. Silloin on miehen vuoro esittää sisar hento valkoista. :-)

Osa 13. Vielä hengissä

2005-08-22T08:18:00.000-07:00

...ihme kyllä.

Olimme viikonloppureissulla siskon läksiäisissä ja mummin keittämiä mehuja noutamassa.
Kävimme myös takametsien tavarataloihme Keskisessä ostamassa koulutarvikkeita ja paljon muutakin "hyödyllistä"; mm. kasan pyöröpuikkoja 1e/kpl ja nanson trikoota 3e/kg.
Reissu oli kaikin puolin kiva ja prinsessakakku ihanaa (vilkutus kultasiskolle).
Matka vain meinasi jäädä viimeiseksemme.

Eilen lähdimme hyvissä ajoin kotimatkalle, että lapset pääsisivät ajoissa nukkumaan omiin sänkyihinsä. Minä ja lapset olimme niin väsyneitä, että nukahdimme melkein heti. Uninen tunnelma tarttui mieheenikin, mutta hän vain yritti sinnitellä hereillä. Hän ei raaskinut pysähtyä torkuille, ettemme me muut heräisi kesken uniemme. Niinpä sitten kävi se kaikkein pahin; mies nukahti rattiin. Auto suistui vastaantulevien kaistalle ja siitä vielä pientareelle. Siinä vaiheessa minä heräsin huutamaan ja yritin kiskoa ratista autoa takaisin tielle. Onneksi mieskin heräsi ja sai auton ohjaukseensa. Minun paniikkireaktioni olisi varmasti saanut auton poikittain keskelle tietä ja aiheuttanut varman kolarin, jos ei miehellä olisi ollut niin tiukka ote rattiin.

Kenellekään ei siis käynyt kuinkaan, eikä edes auto mennyt ruttuun. Vauhti oli kova ja jälki olisi ollut pahaa, jos paikalla olisi ollut siltarumpu tai kallioleikkaus. Tai jos joku olisi tullut vastaan juuri silloin. Emme voi kuin kiittää Jumalaa siitä, että suojelusenkelimme olivat valveilla.

Vaihdoimme kuskia ja loppumatka meni ihan hyvin, joskin olin aika paniikissa vielä. Pelottaa kaikki tulevatkin matkat... etenkin miehen työmatkat. Hän kun tekee matkoillaan töitä yömyöhään ja ajaa paikasta toiseen univelkaisena. Mitenkähän pystyn luottamaan siihen, että mies ei silloin nukahtele. Rupean varmaan soittelemaan varmistussoittoja vähän väliä, keskellä yötäkin. No, onneksi huolta suurempana on kuitenkin nyt mielessä kiitollisuus. Olemme jatkoajalla ja jokainen uusi päivä on suuri lahja. Sen kun muistaisin pahoinakin päivinä.

Osa 12. Erävoitto!

2005-08-18T13:13:00.000-07:00

Tänään poikanen jäi itkemättä hoitoon ensimmäisen kerran kahteen viikkoon!
Oikein ihmettelin, kun hän vain sanoi heipat ja lähti leikkimään. Jos ei olisi ollut niin kiire, olisin varmaan jäänyt odottamaan itkua ;). No, iltapäivällä sitten olikin tippa silmässä kun ehdin niin myöhään hakemaan, että omat tädit olivat jo lähteneet kotiin. Onneksi sentään oli sisko turvana.

Koulussa oli kivaa, mm. piirustusta ja ompelukoneharjoituksia. Välillä tosin turhauttaa asioiden vääntäminen rautalangasta, mutta ehkä vielä tulee eteen sellaisiakin asioita, jotka pitää vääntää rautalangasta juuri minulle. Siitä puheen ollen, joku toinen ryhmä (metallipuolen?) oli vääntänyt rautalangasta hienoja tilanjakajia.

Laitoin kukkapenkit uuteen uskoon, toivottavasti rakkaat liljani ehtivät juurtua uusiin koteihinsa ennen pakkasten tuloa. Viime yönä oli enää 7,5 astetta lämmintä. Onneksi tajusin illalla nostaa tomaatit ja chilit sisälle jatkamaan kypsymistä. Sato on runsas, mutta täysin raaka.

Nyt täytyy pakata, sillä huomenna lähdemme kultasiskoni läksiäisjuhliin. Pikkusisko on lähdössä muille maille vierahille melkein vuodeksi, snif. Onneksi erimaassakin ehkä on internet.

Osa 11. Aivisaumaa

2005-08-17T10:54:00.000-07:00

Vasta kolme koulupäivää takana ja olen ihan puhki.
Miten ihmiset jaksavat tätä normaalielämää; aamulla töihin/kouluun ja lapset hoitoon, viideltä kotiin, ruoka valmiiksi, pari tuntia laatuaikaa lasten kanssa, lapset ajoissa nukkumaan, laatuaikaa puolison (tai tietokoneen!) kanssa, itse ajoissa nukkumaan... aamulla taas aikainen herätys.

Tänään opettaja sanoi, että kannattaa aloittaa joku liikuntaharrastus, ellei sellaista jo ole. Minäpä olin aikaani edellä ja ilmottauduin jo eilen pilates-kurssille. Nyt pistän kaiken toivoni sen varaan. Pilates tekee minusta reippaan ja ryhdikkään, eikös juu?

Liikunnan merkityksen lisäksi opin tänään mm. Aivipiston. Harjoittelimme siis erilaisten pistojen ompelemista käsin. Huomenna pääsemme ompelemaan koneellakin. Saa nähdä kuinka karkaa (mopo) käsistä, kun en ole kymmeneen vuoteen ommellut teollisuuskoneella.

Saimme hurjan pitkän listan tavaroista, jotka pitää olla ostettuna kahden viikon päästä. Siis ennen kuin ensimmäinenkään opintotuki on tullut. Millähän nuo ostokset olisi tarkoitus rahoittaa... ai niin, miehen tuloilla tietenkin. (Kai nyt jokaisella opiskelijatytöllä on rikas mies ;)).

Tänään sain (mieheni suosiollisella avustuksella) ensimmäisen koulukirjani. Ah ja oih kun se on ihana. Ei paljon mitään luettavaa, mutta hyvät ja havainnolliset kuvat erilaisista ompeluvaiheista. Vaatetusalan ammattitekniikan käsikirja on nimi, mutta uskon, että tuosta olisi paljon iloa monelle kotiompelijallekin.

Osa 10. Ensimmäinen koulupäivä

2005-08-15T10:34:00.000-07:00

Tunnelma on melko lattea. Päällimmäisenä mieleen jäi murrosikäisten poikien hien haju. En muistanutkaan, että se haisee NIIN pahalle. (Samassa koulussa opiskelee mm. autonasentajia, ja meidät kaikki ekaluokkalaiset tumpattiin aamulla samaan tilaan.) Olen järkyttävän pihalla koulukavereideni maailmasta. Viimeiset vuodet olen tavannut lähes pelkästään aikuisia ja leikki-ikäisiä lapsia. Olin jo melkein unohtanut, millaisia kuusitoistavuotiaat maailmanvalloittajat ovat mustine huppareineen, vahvoine meikkeineen ja avainkettinkeineen. Eräskin poika kilisi ja kolisi ohi kulkiessaan niin, että tuli joulu mieleen. Outoja nuo nykynuoret. Itse olin samanikäisenä vähintäänkin yhtä outo, tietenkin. Vaatii vain melko paljon sopeutumista, että totun tuohon ilmapiiriin uudelleen. Toivottavasti osaan kuitenkin säilyttää aikuisen arvokkuuteni . (Kaikki minut tuntevat tietävät varmasti vakavahenkisen virallisuuteni ;).)

Oma ryhmäni vaikuttaa onneksi mukavalta, vaikka taidankin olla kaikista vanhin. Olikohan meitä 15 tyttöä/naista ja 1 nuorimies. Koko päivä meni koulun tilojen ja käytäntöjen esittelyyn, joten vielä en ehtinyt tutustua kehenkään. Oppikirjoihin sen sijaan sain jo ensi kosketuksen. Ne vaikuttivat erittäin hyviltä ja hyödyllisiltä. Ja jo tällä viikolla pääsemme käsiksi kaavoihin. Ihanaa aloittaa heti ihan käytännössä. Ei kiinnostaisi kuunnella kolmen opintoviikon luentosarjaa napinläven ompelemisen vaiheista.

Lapsikullat olivat tänään hoidossa uransa pisimmän päivän. Pelkäsin, että molemmat (tai vähintään pienempi, se poikanen) odottavat ovenkahvassa roikkuen ja itkien. Vaan mitä vielä, poikanen oli pihalla iloisena leikkimässä ja tytär olisi halunnut jäädä pidemmäksi aikaa. Kävimme vain heittämässä reput kotiin ja lähdimme asioille, lapset reippaasti pyörillään ja minä kävellen. Sain loputkin lääkkeet kuuriini (apteekissa ei viikko sitten ollut tarpeeksi) ja tilasin ensimmäisen koulukirjan. Ja tietenkin teimme perinteisen "jätskit järvenrannassa"-tempauksemme. Oi että minun rakkaat lapseni ovat reippaita ja suloisia!

Osa 9. Huomenna se alkaa!

2005-08-14T11:43:00.000-07:00

Koulu siis.
Viikonloppu hujahti vieraita kestitessä ja rippijuhlissa. En ehtinyt juurikaan miettimään kouluunmenoa. Nyt on kuitenkin reppu pakattuna ja vaatteet valittuina. Ja perhosia vatsassa.
Kohta menen nukkumaan, mutta taidan ensin katsoa miten Evilä saa mitalinsa. Hyvää yötä.
Toivottavasti ehdin huomennakin kirjoittaa muutaman rivin, vaikka illallakin on menoa.

Osa 8. Tyytyväisyyttä

2005-08-11T23:56:00.000-07:00

Oi nyt olen tosi ylpeä itsestäni. Kahteen vuorokauteen en ole ehtinyt edes blogata kun olen tehnyt Kaikkea Hyödyllistä. Toissapäiväinen paha päivä muuttui hyväksi heti kun sain päiväkodista mukaani ihanan iloisen poikasen. Tein sitten kuitenkin rippilahjaksi korun, tosin ihan erilaisen kuin olin suunnitellut.

Eilen ompelin tyynynpäällisiä olohuoneeseen ja miehen kanssa kiinnitimme viimeisenkin verhon kiskoille. Nyt meillä on siivoamista vaille kaunis olohuone. Olohuoneen peräseinältä erotettiin minulle työtila niillä verhoilla. Verhon takana on säilytyskorijärjestelmää parin metrin leveydeltä sekä työpöytä ja tuoli. Ja kaikki minun rakkaat käsityötarvikkeeni, tietenkin. Verhosta halusin liukuovimaisen ja se toteutettiin Ikean kvadrant- paneeliverhon tukilistoilla. Lopputulos ei ole ihan Priimaa, mutta selvä parannus entiseen sekasotkuumme. Nyt romut saa piiloon ja voin uskotella itselleni, että meillä on ihan siistiä :).

Tänään olin jo kahdeksalta aamulla pesemässä keittiön ikkunoita. Itsetyytyväisyyteni säteili kilpaa auringon kanssa - niin, aurinko todellakin pilkahti monen päivän odottelun jälkeen.
Mutta miksihän en ole ennen tajunnut, kuinka käteviä ikkunanpesusuihkeet ovat. Vain suihkaus ja pyyhintä viledalla niin johan kiiltää, eikä rajoja jää senkään vertaa kuin lastatouhuissa. Pitäisiköhän minun mennä johonkin markkinoille myymään tätä loistavaa keksintöä :D.

Olen taas miettinyt yhtä hassua asiaa. Minulla on hyllymetreittäin kankaita, lankoja ja muita käsityötarvikkeita. Suurimman osan niistä olen hankkinut ilman selvää päämäärää. No, joka kerta tarvitessani jotain materiaalia tiettyyn työhön, mietin voinko nyt todellakin käyttää tämän kymmenen vuotta mukanani muuttaneen kankaanpalan tähän... vai olisiko sille kenties tulossa arvokkaampaakin käyttöä? Ihan hullua. Ihan kuin maailmasta olisi tavara loppumassa ja minun on varastoitava se kaikki tähän rivitalokolmioon. Ja varottava kuluttamasta mitään!
Ajatteleeko kukaan yhtä hassuja kuin minä? :)

ps. Poikasen itkuisuus on vähentynyt ja hoidossa on alkanut mennä jo kohtalaisen hyvin.
Kysyn joka päivä mitä hän on tehnyt päiväkodissa. Ja vastaus on joka päivä sama: "No itkenyt."
Hoitotätien mukaan siellä onneksi tapahtuu jotain muutakin.

Osa 7, Väsymystä

2005-08-10T00:02:00.000-07:00

Tänään kaikki tuntuu menevän huonosti ja ulkonakin vain sataa.
Poikanen lähti taas hoitoon jo valmiiksi ikäväänsä itkien. Mitenkähän tuon kierteen saisi poikki?
Pari ekaa päivää hän oli niin reipas ja iloinen, nyt vain itkettää.

Rippilahjaprojekti jumittaa kun ideani ei onnistunutkaan.
Siivotakaan ei huvita ja muuta täällä ei mahdu tekemään :P.

Nappasin taas antibioottia, ilmeisesti turhaan. Olen melko vakuuttunut, ettei minulla mitään borrelioosia ole. Turvotus laski niin nopeasti. En kuitenkaan uskalla jättää kuuria kesken, eli kaksi viikkoa nyt kuitenkin syön noita nappeja. Nam nam.

Bloggerkaan ei tänään toimi, joten en viitsi enempää kirjoittaa nyt. Jos tämäkin taas katoaa bittiviidakkoon.

Tavataan taas seuraavassa jaksossa!

Osa 6. Ahkeruuspuuska

2005-08-09T07:33:00.000-07:00

Tänään päätin tehdä jotain hyödyllistä. En siis heti ensimmäiseksi istahtanut koneen ääreen, vaan siivosin lastenhuoneen. Järjestin tavarat, imuroin, pesin lattian ja ikkunat. Jopa tamppasin maton!
Olen tosi laiska siivoamaan, joten tämän tapauksen voisi merkitä historiankirjoihin.

Olisin jopa jatkanut siivousurakkaani makuuhuoneen puolelle, mutta täytyi mennä hakemaan lapset päiväkodista. Siihenhän se innostus sitten lopahtikin. Saa nähdä mitä saan huomenna aikaan. Loputtoman siivouksen lisäksi pitäisi myös ommella verho "työhuoneeni" oveksi. (Tästä blogaan lisää sitten kun projekti on valmis) ja tehdä serkulle rippilahjaksi koru. Idea on jo päässä, enää toteutus puuttuu. Niin ja ulkonakin olisi jotain hommia, mutta niistä en jaksa stressata. Teen sen verran kuin jaksan ja huvittaa.

Kaikista "pitäisi"-listan asioista huolimatta - tai juuri niiden takia, minulla on hirvittävä inspiraatio neuloa itselleni puolukanpunainen kaulahuivi Ainosta. Eihän semmoista vielä viikkokausiin tarvi eikä minulla ole vielä lankaakaan, mutta sormet syyhyävät!
Aamulla suunnittelin mallia ja tein pienen mallitilkunkin, mutta täytyy testata se vielä oikealla langalla. Kunhan mies kotiutuu ylitöistä taidan suunnata kauppaan. Toivottavasti hän kotiutuu ennen lasten nukkumaanmenoaikaa, olisi miehen vuoro nukuttaa.

Lapset katsovat juuri pikkukakkosta. Kun se loppuu, taidamme mennä poimimaan vattuja ja mustikoita lähimetsästä. Hyvä koruntekoaika meni siis taas tietokoneen ääressä. Nettilakko voisi tehdä terää. Mutta enhän minä voi pettää uskollisia lukijoitani :-).

No niin, nyt se pikku2 loppu eli lähdemme. Saa nähdä tuplaammeko sunnuntain huikean saaliin: kokonaiset 3 mukillista! :D

Osa 5. Jos punkki puree sinua...

2005-08-08T06:29:00.000-07:00

niin pyöräile kaatosateessa lääkäriin poikasen kanssa!
Enää en kuvittele pyöräileväni lähes kymmenen kilometrin koulumatkoja, niin lopussa olin jo kolmen kilometrin kaahailun jälkeen. Lähdin tietenkin viimetipassa ja matkalla on pari isoa ylämäkeä. Huh. Onneksi ehdin vähän huilaamaan odotustilassa kun lääkäri oli myös myöhässä.

Varasin siis aamulla lääkäriajan kun kuvittelin hyttysenpiston tulehtuneen raapimisen seurauksena. Lääkäri katsoi pahkuraa ja tuumasi sen olevan punkin purema. IIK!
Sain antibioottikuurin Borrelioosiin. Täytyykin lähteä tästä apteekkiin, mies tuli sopivasti kotiin juuri äsken. Pääsen siis autolla ja ihan yksin, upeaa :).

Osa 4. Takapakkia päivähoidossa

2005-08-07T23:34:00.000-07:00

Takana on ihana viikonloppu. Oli tosi mukavaa puuhailla perheen kanssa ihan tavallisia asioita. Kaivoimme uuden kukkapenkin, kävimme kaupassa, poimimme vattuja jne. Ja minä sain valmiiksi yhden ikuisuusprojekteistani, kanavatyön, jonka aloitin kai 1999. Vielä kun sen saisi kehyksiin!
Kunhan jaksan, koitan saada siitä kuvan näytille.

Nyt on ihan lannistunut olo. Aamulla herääminen teki tiukkaa koko perheelle. Poikanen ilmoitti heti herättyään, ettei tahdo päiväkotiin. Ja että äidin täytyy tulla katsomaan mitä hän saa syödä aamupalalla. Olin suunnitellut, että jäisin kotiin siivoamaan ja mies veisi lapset, mutta annoin periksi poikaselle. Se taisi olla iso virhe. Poikanen söi kyllä puuronsa reippaasti, mutta sitten alkoi nyyhkiminen. En raaskinut jättää nyyhkyttäjää yksikseen vaan päätin katsella kunnes hän keksii kivan leikin ja uppoutuu siihen. Vaan semmoista leikkiä ei tietenkään ollut olemassakaan. Taisi poikanen ymmärtää, että äiti lähtee jos hän leikkii. Niinpä hän vain istui sylissä nyyhkimässä ja itki ihan ääneen jos puhuin lähtemisestä. Tunnin istuttuani lastentarhanopettaja neuvoi minua lähtemään, ettei itku pitkittyisi liikaa. Niinpä sitten lähdinkin. Sydän täynnä tuskaa. Tuntui todella pahalta jättää lapsi sinne itkemään ja tulla yksin tyhjään kotiin. Onkohan tässä mitään järkeä? Kai se on oikein, että lapset harjoittelevat nyt lyhempiä päiviä. On vain niin syyllinen olo istuskella kotona. Alkaisipa koulu jo niin ei tarvitsisi tätäkään miettiä. Silloin ei ole muita mahdollisuuksia kuin jättää lapset hoitoon ja kiitää kouluun - vaikka ketään ei huvittaisi.

Toisaalta mietin, onko tämä koko kuvio oikein. Oliko minun pakko lähteä opiskelemaan juuri nyt, olisiko joku toinen aika ollut parempi... toisaalta tiedän, etten olisi jaksanut kotiäitinä enää yhtään talvea. Kaikki lasten kaveritkin ovat jo menneet/menossa päiväkotiin ja olisimme yksinäisiä kotona. Väsyisin raahaamaan lapsia kerhoon vuoropäivinä läpi kinosten ja kuuntelemaan toisen kitinää siitä että on tylsää kun X on kerhossa. Kiukuttelisin lapsille siitä, etten ehdi toteuttaa itseäni...

Myynnissä aimo kopallinen äidin syyllisyyttä, myydään ensimmäiselle halukkaalle hyvin pieneen hintaan. Annetaan vaikka ilmaiseksi, jos joku vaan huolii!

Osa 3. Valmistautumista

2005-08-05T12:49:00.000-07:00

Niin, eilen piti kirjoittamani mitä siellä Kaupungissa tein. Lääkärireissulla olin, ja odotellessani kävin sulkemassa ylimääräiseksi jääneen tilin. Rahaa ei enää riitä monille eri tileille ;).
Nyt pitäisi muistaa vielä ilmoittaa verottajalle, että haluankin huikean 16 euron palautuksen toiselle tilille.

Luppoajan käytin käymällä kirjakaupassa. Kirjojen ostaminen on yksi salaisista intohimoistani, vaikken kovin innokas lukija olekaan. Ehkä luulen näyttäväni fiksummalta, jos hyllyt notkuvat kirjoja :D. Erittäin mielelläni ostan käsityökirjoja ja lastenkirjoja, ja niitä tulee käytettyäkin.
Nyt kuitenkin tein periaatepäätöksen, etten edes katso kirjoja. Pitäisi opetella säästämään, kun talous menee ihan kuralle lasten päivähoitomaksujen ja koulumatkakulujen ym takia. Ja tulot tietenkin pienenevät siinä samalla. 550e/kk pitäisi säästää, mutta mistä ihmeestä?

No, ostin sitten vain pari luentolehtiötä ja välilehdet kansioon. Kansion olen bongannut jo aiemmin roskakatoksesta. Kaupassa olisi kyllä ollut kauniimpiakin, mutta jotain hassua tyydytystä sain ollessani tuhlaamatta. Lyijytäytekynänkin ostin, koska taloutemme lyijykynät ovat melko arveluttavassa kunnossa ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Tuota kynää en jätä lasten käsiin.

Pikkuhiljaa alkaa jännittää opiskelu. Tai en minä sitä opiskelua sinänsä jännitä, vaan enemmänkin rahan riittämistä ja perhe-elämän sujumista. Mies tekee paljon reissuhommia ja ennen jouluakin on luultavasti (ainakin) 8 kokonaista viikkoa ulkomailla. Miten minulla riittää koulupäivien jälkeen huomiota molemmille lapsille, jotka kenties koko päivän ovat ikävöineet äitiä ja isiä. Ja missä välissä sitten teen mahdolliset etätehtävät? Niin ja mitähän puheenaiheita keksin 16-vuotiaiden kanssa, jotka ovat innoissaan kotoa muuttamisesta. Äidiksi heille en aio ruveta, mutta kaveriksikaan samaistuminen ei välttämättä ole ihan helppoa. No, turha kai sitä on etukäteen murehtia. Ja onhan siellä muitakin aikuisopiskelijoita kuin minä. Ainakin toivon niin.

Osa 2. Haikailua Kaupunkiin

2005-08-04T04:07:00.000-07:00

Kävin Kaupungissa. Iski ikävä sinne, ihan asumaan siis. Maaseudun rauhassa on puolensa, mutta kaupunkiympäristö kiehtoo kuitenkin enemmän. Puistot suurine lehtipuineen houkuttelevat minua, korpikuusikot hyttysineen voin jättää muiden iloksi. Vanhoissa kerrostaloissakin on jotain perin kiehtovaa, vaikken välttämättä haluaisikaan pienten lasten kanssa asua kerrostalossa.
Ehkä se kaupungin hienous piilee ihmisen kosketuksessa. Ihmisen kädenjälki näkyy joka puolella
ja erilaiset rakennukset herättävät ajatuksia eletystä elämästä. Toki arvostan myös Luojan kädenjälkeä, joka on tahraamattomana nähtävillä täällä kotikonnuilla. Kuitenkin kaupunki vetää minua puoleensa näkymättömin langoin. Harmi, että mieheni viihtyy paremmin maalla.
Olemme jo kauan leikitelleet ajatuksella, että ostamme asunnon kauniista vanhasta kerrostalosta Kaupungissa ja sen lisäksi vapaa-ajanasunnon sopivan ajomatkan päästä. Arkena olisi palvelut lähellä ja minä saisin hengitellä pakokaasuja kyllikseni ;) , kun taas viikonloppuisin ja lomalla voisimme rauhoittua maalaismaisemassa. Suunnitelmassa on vain yksi ongelma: tarvitsisimme varakkaan sponsorin!

-
Tulipas pitkä tuumaustauko kun täytyi lähteä hakemaan pienokaisia päiväkodista. Poikanen oli kovin itkuinen ja yskäinen. Sitten tuli vielä vieraita niin en ehtinyt jatkaa kirjoittamista ennenkuin nyt, seuraavana iltana. Eilen en vielä päässyt edes asiaan, mutta laitan tämän tällaisenaan ja jatkan osassa 3.

Osa 1. Miksi juuri Artesaaniksi?

2005-08-03T03:23:00.000-07:00

Muutama vuosi sitten kaverit alkoivat valmistua hienoihin ammatteihin kuten lääkäri ja psykologi. Minulle iski kriisi. Miksen minä ole vielä mitään? Ylioppilaaksi päästyäni aloitin kyllä yhden koulun, mutta se jäi kesken ensimmäisen vuoden jälkeen. Ala ei ollut omani ja tunnelma koulussa oli ahdistava. Ihmettelin, miten jotkut voivat tietää jo lapsena, mitä haluavat aikuisena tehdä.

Rupesin miettimään, mistä minä olen lapsena haaveillut. Olihan minullakin haaveammatteja. Ainakin kaksi tuli heti mieleen; kotiäiti ja kerhontäti. Kerhoja olen vetänyt teinivuosina ihan kyllästymiseen asti, se ei enää houkuta ainakaan ammattina. Mutta kotiäiti.... hei, minähän olen kotiäiti! Jipii, olen ihan huomaamattani päässyt haaveammattiini!

Tämä oivallus kantoi minua aikansa ja nautinkin kotiäitivuosistani, vaikka niihin mahtui raskaitakin vaiheita. Koska en kuitenkaan jaksaisi synnyttää ja hoitaa lapsia eläkeikään asti (tuskin niitä loputtomasti saisinkaan), mietin mitä tekisin lasten kasvaessa. Pikkuhiljaa vahvistui unelma, joka on pyörinyt mielessä yläasteelta saakka.

Olen aina ollut tosi innostunut käsitöistä ja tehnytkin niitä paljon, kaikenlaisia. Osaltaan siihen itse tekemiseen kannusti köyhyyskin: kun ei ollut varaa ostaa jotain, tein sen itse. Yläasteella sitten piti päättää, mihin haen yhteishaussa. Käsi- ja taideteollinen oppilaitos kiinnosti kovasti, mutta se oli aika kaukana kotoa... kaverit jäisivät toiselle paikkakunnalle. Koulu oli mennyt hyvin ja suku piti itsestäänselvänä että menen lukioon ja kirjoitan ylioppilaaksi - niin kuin kaikki muutkin meidän suvussa. Kannustusta en saanut mistään suunnasta, eikä oma rohkeus riittänyt. Niinpä sitten menin massan mukana lukioon.

Lukion jälkeen tuntui hullulta opiskella peruskoulupohjaista tutkintoa, niinpä haaveilin sitten taideteollisesta korkeakoulusta. Parina vuonna tilasin ennakkotehtävätkin, mutta ramppikuume esti edes yrittämästä. Yritin keksiä itselleni Kunniallisen Ammatin ja hain sinne sun tänne. Vietin muutaman välivuoden kaupan kassalla ja pääsin äidiksi. Usein kuljeskelin käsityöliikkeissä ja messuilla ihastuksesta pakahtuen. Salaa haaveilin käsityöläisen urasta. Mutta kun ei se ole mikään ammatti. Kuulemma.

12 vuodessa olen kerännyt riittävän määrän itseluottamusta ja olen vihdoin valmis elämään todeksi omaa unelmaani. Enää en piittaa siitä, mitä muut ajattelevat. Enää pelkää yrittämistä.
Uskon vihdoin, että ihmisen kuuluu tehdä sitä mistä nauttii ja missä kokee olevansa hyvä.
Minulle se juttu on aina ollut käsityöt. Nyt se tuntuu aivan ilmeiseltä; miten voisinkaan tehdä työkseni mitään muuta!

En haaveile nimestä suurissa muotilehdissä tai mallistosta design-liikkeissä. Suuri unelmani on ilahduttaa tavallisia suomalaisia pienillä asioilla, jotka tekevät arjesta kauniin.

Tämän unelman toteuttamiseen toivon saavani eväitä koulusta, jonka nyt aloitan. Saa nähdä, mitä tuleman pitää.

Traileri

2005-08-03T01:26:00.000-07:00

Koulun alkuun on vielä 12 päivää. Uutta reppua en ole ostanut, mutta taskukalenterin hankin. Hienoimman, mitä minulla on koskaan ollut. Penaali pitäisi etsiä ja teroittaa kynät valmiiksi ;).

Lapset ovat jo pari päivää harjoitelleet päiväkodissa olemista. Toistaiseksi on mennyt tosi hyvin.
Maanantaina tytär ei olisi halunnut lähteä kotiin ollenkaan! Synkästi jos ajattelisin, voisin luulla viiden kotiäitivuoteni olleen turhia kun lapset niin hyvin viihtyvät toisten hoidossa. Kuvittelen kuitenkin asian olevan niin päin, että nyt lapsosilla on tarvittavat eväät pärjätä maailmassa ilman jatkuvaa kosketusta äitiin. Vielä vuosi sitten ei ainakaan poikanen olisi ollut valmis jatkuviin eroihin. Nyt ajoitus tuntuu täydelliseltä; itse en enää jaksaisi olla kotona ja lapsetkin kaipaavat jo enemmän toisten lasten seuraa ja ohjattua toimintaa. Odotukset ovat korkealla!